Mari Saario

Lienee yleisesti tiedossa, että synnyin hyvin varhaisessa iässä

Olen nähnyt päivänvalon vuonna 1975 Ikaalisissa, jossa sain viettää jo silloin harvinaisemmaksi käyneen aidon maalaislapsuuden kolmen sukupolven taloudessa vanhalla sukutilalla. Metsät, pellot ja ensin lihakarja ja myöhemmin suomenlampaat kasvattivat pikkulikalle välittömään ja realistiseen luontosuhteen. Lapsena isoäitini hoiti minut ja pikkusiskot isän ollessa ulkotöissä ja äidin vetämässä kansalaisopiston käsityöpiirejä. Myöhemmin huoltosuhde kääntyi luontevasti toisinpäin. Ennen kuin omaishoitajista oli kuultukaan, asui mummu kotona 94-vuotiaaksi ja hänen vanhapoikaveljensä peräti 101 vuoden ikään. Sukutarinoiden ja rakkaiden vanhusten jakaman elämänkokemuksen arvon olen tajunnut täydesti vasta aikuisena.

Onni on omistaa lukemattomia kirjoja

Kulttuuri, kieli ja sivistys on ollut suvulleni aina sydämen asia, mummun siskoista kaikki olivat äidinkielenopettajia. Siitä kai lienee perua suunnaton rakkaus suomen kieleen, patologinen lukutoukan luonne ja runonlausujan taidot. Harrastus ei ole jäänyt myöhemminkään, pieniä esiintymisiä on silloin tällöin ja kirjoittamiani novelleja on eksynyt myös pöytälaatikon ulkopuolelle, julkaistuiksi ja eri kisoissa palkituiksi asti. Muita harrastuksia löytyy uusia vähän väliä ja joskus jopa luovun joistain vanhoista.

Tällä hetkellä pinnalla ovat omakotitalon omistamisen ja politiikan lisäksi kirjoittaminen, tytön jalkapallojoukkueen valmentaminen ja esikoispojan partio- ja jalkapalloharrastuksen tukeminen. Aiempiin rakkaisiin harrastuksiini (roolipelaaminen, jooga, teatteri…) toivon vielä joskus ehtiväni palata.

Urasuunnittelua, urautumista ja uravaihdoksia

Kun parinkymmenen oppilaan kyläkoulu, yläaste ja lukio olivat käytynä, suuntautuivat lukuhaluni kirjallisuuden sijasta luonnontieteisiin. Turku houkutteli opiskelupaikkakuntana toki myös siitä syystä, että jo viisitoistakesäisenä tavattu tuleva aviomieheni asui siellä. Korkeakoulutuspakettiini kuuluvat biokemia, kemia, fysiikka, biologia ja viestintä. Viiden vuoden jälkeen valmistuin kiireen vilkkaa, kun ensimmäinen tosimielessä lähetetty työpaikkahakemus silloisen Leiraksen ympäristönsuojelutehtäviin yllättäen tärppäsikin. 23-vuotiaana iskivät parin kuukauden sisällä valmistuminen, naimisiinmeno ja oikeiden palkkatöiden alku kaikki kerralla. Pitkään aikaan ei tullut työpaikkaa vaihdettua, koska haasteita ja intoa riitti, viimeisimpänä tilaisuus työskennellä maailmanlaajuisen Schering-konsernin pääkonttorissa. Berliinissä kului alkuvuosi 2004 kansainvälisissä ympäristönsuojeluhommissa.

Vuonna 2006 tuli mahdollisuus uramuutokseen, vaihdoin ultrapuhtaasta lääketeollisuudesta pikkuiseen ympäristöteknologiayritykseen, joka koetti poistaa viemäreiden hajuongelmat. Tämä oli johdonmukainen jatko lähteä katsomaan ruohonjuuritasolta (ja sen alapuolelta) arkipäivän ympäristönsuojelua ja liiketoimintaa. Työsuhteen valitettavasti päätyttyä tuotannollisista ja taloudellisista syistä vuoden 2008 lopulla jouduin tutustumaan myös omille ikätovereilleni tyypilliseen pätkäelämään.

Ensimmäinen pätkä oli osa-aikaisena etätyöläisenä helsinkiläisessä ympäristäkonsulttitoimistossa, jonka jälkeen päädyin puolivahingossa tehdyllä hakemuksella uusikaupunkilaisen ammattiopiston hankepäälliköksi. Sattuman summana syntynyt työ osoittautui kuitenkin kaikkien aikojen kiinnostavimmaksi, kun Uusikaupunki lähti luomaan uutta elinkeinotoimintaa hiilineutraali kunta -hankkeesta. Sain tutustua yritysten arkipäivään, yrityskehitykseen, hankemaailmaan ja ilmastotalouden ja innovaatioiden terävimpään kärkeen. Ainutlaatuisen vuoteni jälkeen tulen ajattelemaan tuota pientä ja rohkeaa kaupunkia ja sen ihmisiä ja yrityksiä aina erityisellä lämmöllä.

Kesällä 2010 luovuin kuitenkin pitkästä autoilutyömatkasta Piikkiö-Uusikaupunki -välillä palatakseni jälleen ympäristökonsultiksi, tällä kertaa myös innovaatio- ja ennakointityötä tekevään Gaiaan. Tulevat työvuoteni aion viettää joko Gaiassa tai eduskunnassa.

Jos ryhtyy hoitamaan yhteisiä asioita, löytää itsensä politiikasta

Piikkiön kunnanvaltuustoon päädyin omaksikin yllätyksekseni vaaleissa 2004, oltuani piiikkiöläinen vasta alle kolme vuotta. Vihreissä ympyröissä olin pyörinyt jo perhetuttu Ville Niinistön ensimmäisestä eduskuntavaalikampanjasta 2003 lähtien. Vihreät on minulle ollut aina ainoa realistinen vaihtoehto eikä puolueeseen liittyminen ollut valtuutetuksi päästyäni mikään suuri juttu.

Vuonna 2006 aloin kunnallispolitiikan lisäksi määrätietoisesti rakentaa mahdollisuuksia osallistua valtakunnanpolitiikkaan. Lapsesta saakka olen ollut sitä sorttia, jolle on sanottu, että “sitten kun olet kansanedustaja”, joten jokin leima sitä on otsassa ollut pienestä pitäen. Ensimmäisissä vaaleissa 2007 tie ei vielä auennut, mutta ääniä tuli kuitenkin budjettiin nähden hyvin ja ilahduttavasti ympäri maakuntaa. Myös aivan vieraita ihmisiä ilmaantui tukijoukkoihin mielipiteideni tai agendani innoittamana. Yleisten vihreiden teemojen lisäksi pidin erityisesti esillä vapaaseen tietoyhteiskuntaan ja seksuaaliseen tasa-arvoon liittyviä teemoja. Tärkein asia tuloksessa oli tietysti saada Ville eduskuntaan toisena vihreänä varsinaissuomalaisena.

Minä taas päätin osallistua innokkaammin puolueen toimintaan ja vuoden 2007 lopulla minut valittiin vihreiden Varsinais-Suomen piirin puheenjohtajaksi. Puolueen kansanedustajat ja johto ovat tulleet tutuiksi ja vihreissä kyllä viihtyy.

Kuntaliitos muutti kuvioita ja kunnallisvaaleissa 2008 etsin luottamusta kahden kunnan alueelta. Lopputulos ylätti itseni todella positiivisesti ja hyvän tuloksen jälkeen olen aivan innoissani voidessani vaikuttaa nyt myös kaupunginhallituksessa. Varsinais-Suomen maakuntaliiton hallitus ja muut uudet luottamustoimet laajentavat toivottavasti poliittista osaamistani edelleen. Mutta näiden kiireiden vuoksi oli pakko luopua vihreiden piirihallituksen puheenjohtajuudesta ainakin toistaiseksi.

Äiti, jos sä olet äitikrokotiili ja mä olen sun pikkuinen kultabätmänkrokotiili

Vuoden 2001 alussa syntyi perheeseemme Aleksi aurinkolapsi, joka kasvattaa vanhempiaan joka päivä. Ei vanhemmuus ole tietenkään pelkkää juhlaa (se on myös ruusuilla tanssimista), mutta tämän Suuren Seikkailun rinnalla jäävät Robinsonit toiseksi. Marraskuussa 2004 syntyi lujatahtoinen ja äitiään fiksumpi tyttömme Ronja ja Saario-tosi-TV:n toinen kausi alkoi.  Kolmas ja näillä ajatuksilla viimeinen (joskin koskaan ei pidä sanoa ei koskaan) pikkubarbaari liittyi kotonamme melskaavaan laumaan marraskuussa 2007 sopivasti yhdeksän kuukautta viime eduskuntavaalin jälkeen. Tuleva tekijämies ja sanaseppo sai nimekseen Ilmari. Nyt ensimmäinen “vauva” on koululainen eikä kolmen lapsen perheessä koskaan ole minkäänlaisia vapaa-ajan ongelmia.

Toistaiseksi kasvatusperiaattemme ovat perin juurin yksinkertaiset: mahdollisimman paljon sylissä, mahdollisimman paljon mukana ja mahdollisimman paljon kirjoja. Sukulaiset, opiskelukaverit ja muut rakkaat ihmiset pitävät turvaverkkoa sopivan kireällä ja tukevat omaa jaksamista. Mieheni on tasaveroinen kumppani tässäkin, hän on viettänyt jokaisen lapsen kanssa kotona puoli vuotta hoitovapaalla. Toistaiseksi pienet lapset ovat tuoneet tullessaan vain pieniä suruja ja valtavan ja käsittämättömän määrän onnea ja tarkoitusta elämään.

Sen sijaan shetlanninlammaskoira Netta, ensimmäinen yhteinen huollettavamme, siirtyi sateenkaarisillan tuolle puolen keväällä 2010 ja olo ilman koiraa tuntuu orvolta. Palaamme koiraperheeksi heti, kun se on vastuullisesti mahdollista ja aika antaa periksi.

Filatelisti keräilee postimerkkejä ja filantrooppi ihmisiä

Mitä ne puhuvat kyläilykulttuurin kuolemisesta? Insinöörimieheni uhkaa asentaa taloomme pyöröoven, niin suuri määrä ihmisiä ravaa siitä jatkuvasti. Minkäs sille mahtaa, että kivoja ja mielenkiintoisia ihmisiä tuppaa kertymään elämään. Vanhat opiskelukaverit perheineen, sukulaiset, harrastusten kautta tai muuten mitä omituisimmilla tavoilla löytyneet uudet ystävät pitävät sydämemme ja kalenterimme täynnä. Ensin kesät kuluivat häitä ja polttareita puuhatessa, nyt kuullaan vauvauutisia.

Eräs syy vihreään poliittisuuteeni kumpuaakin tästä ystäväporukastamme, siinä ovat edustettuina kaikki iät, elämäntyylit marginaaleista perinteisiin, sinkut ja lapselliset, eri kansallisuudet, eri sukupuolet, erilaisissa parisuhteissa elävät, uskovat, ateistit ja agnostikot. Mahdotonta olisi siis hyväksyä muuta yhteiskuntamallia kuin moniarvoisen ja suvaitsevaisen, niin moneksi meitä on.