Kuljetussuoritetta hankkimassa
Tuli aika hankkia
käytetyn auton tilalle uusi, joten löysin itseni perimmäisten kysymysten
ääreltä kuskina, äitinä ja vihreänä.
Autoilu on kammottavan kallista. Autolainan
myötä on tuloista sidottu kymmeniä prosentteja jatkuvasti arvoaan menettävän
esineen maksamiseen. Turun Halisissa autoton vauvaperhe pärjäsi kahdella
kausilipulla, reilusti alle satasella kuussa. Neljän Piikkiö-vuoden perusteella
autoilun autuus maksaa kolmesataa kuussa, ynnä lainanlyhennykset. Sietämättömän
suuri osuus rahoistani kuluu paikasta toiseen siirtymiseen. Ja meillä on sentään
vain yksi auto ja vakituiset työt, monessa taloudessa on toisin.
Yksityisautoilu on myös ekologisesti
kestämätöntä. Olen maapallon eliittisakkia, jota varten rahdataan öljyä halki planeetan.
Jokainen intialainen olisi oikeutettu samaan, mutta ekosysteemi ei kestä edes
nykymenoa. Paikallisesti ongelmia on koitettu ratkaista niin, että valtio
rahastaa autoilulla. Tuloilla hoidetaan liikenteen aiheuttamia haittoja, kuten
pienhiukkaspäästöjen ja autoilevien kansalaisten vyötärövararenkaiden
aiheuttamia sairauksia. Ongelmien ennaltaehkäisyn luulisi silti olevan kaikille
halvempaa.
Ainoa
omantunnonpitävä perustelu
uuden auton ostoon on turvallisuus. Valitettavasti moni ulosmittaa
turbot, ABSit
ja EPSit liikenteessä yhä pienempinä
turvaväleinä. Näiltä ääliöiltä
minun pitää
suojata lapseni taas uusilla turvajärjestelmillä ja kierre on
valmis. Ihmettelen
myös perheautoni 183 km:n huippunopeutta. Liikenneministeri totesi
taannoin, että
nopeudenrajoittimet henkilöautoihin ovat poliittisesti
mahdottomia, mutta minusta
ylinopeat käyttöautot ovat kuin lupa myydä haulikkoon
laittomia patruunoita.
Tässä näitä, mutta älä sitten kokeile.
Auto ei olisi edes välttämätön, jos
suostuisi lasten venyviin hoitopäiviin ja kahden tunnin työmatkoihin. Tai asumaan
Turun keskustassa, josta piikkiöläisen omakotitalon hinnalla saisi ehkä kerrostalokolmion.
Rakastan takapihani metsää ja kasvimaata, mutta tällä hetkellä luonnonläheisyys
maksetaan hiilidioksidipäästöillä. Hetkellisesti autoton elämä on kuitenkin
täysin mahdollista piikkiöläisellekin. Tätä kirjoittaessa uuden auton tulo
viivästyi ja vanha myytiin, takana on viisi autotonta päivää. Onneksi on kimppakyyti,
bussit ja polkypyörä lastenkuljetuskärryineen. Ja kas vain, lapset on saatu
hoitoon, töihin päästy, kaupassa käyty ja lihaksissa hyvä olo pakkokuntoilun
jälkeen.
Autoton maailma huomenna? Mahdotonta.
Mutta jospa voisin laittaa 300 euroa kuukaudessa muihin kuljetussuoritteisiin
ja elää ilman henkilökohtaista polttomoottoria. Ei vaadita kuin
paikallisraideliikennettä, kevyen liikenteen väylät ja tiheät juna-asemille
vievät bussilinjat. Tai vähintään toivon, että seuraava autoni kulkisi Salon
sokeritehtaassa suomalaisista juurikkaista tehdyllä viinalla. Sellaista
maailmaa on syytä alkaa suunnitella jo tänään. Turku-Salon ketjukaupungissa
siihen on erinomaiset mahdollisuudet.